Päiväkodin portti repsottaa auki. Se heiluu hiukan saranoiden varassa leppoisassa kesätuulessa. Astun pihamaalle ja huomaan, että se on alkanut kasvaa voikukkaa, horsmaa ja heinää, niitä kasvaa myös hiekkalaatikossa. Katselen ympärilleni. Muovisen lapion pää pilkistää tiivistyneestä hiekasta, keinut heilahtelevat ja aurinko osuu niihin kudottuihin hämähäkin seitteihin, mikä kertoo siitä, ettei niitä ole käytetty pitkään aikaan.
Jatkan kierrosta. Astun sisään, vastaani tulee hiukan ummehtunut tuoksu. Eteisen lattialla rapisee repaleisia papereita, erotan sanan sieltä, toisen täältä: tiedote, huomio, huoltajat, tervetuloa, vasu, vasun mukainen toiminta, dokumentaatio, päiväjärjestys. Kaikki käpristyneinä ja hiukan haalistuneina, jätetty vain oman onnensa nojaan, kun kukaan ei ole niitä siivonnut.
Astun peremmälle. Lasten lokerot ovat melko tyhjiä. Jossakin kahahtelee muovipussi, jonkun lokeron ovi on jäänyt auki, siellä on unohtunut tutti. Vessassa haisee viemärille, niin kuin aina silloin kun lattiakaivot ovat kuivuneet. Muutamia vaippoja on jäänyt puhtaina hyllyyn.
Etenen jakelukeittiöön, se on tyhjennetty. Jääkaapin ovet on jätetty auki, ihan niin kuin sillä olisi merkitystä, homehtuvatko ne vai ei. Mutta kaikki muu on viety pois.
Kierrän sisällä ryhmätilaan. Sekin on aika tyhjä. Roskia siellä vielä on, muutamia Post it -lappuja, rikkinäisiä leluja on vielä roskiksessa, mutta muuten siellä on aika tyhjää.
On tapahtunut se, mitä kaikki olemme pelänneet jo pitemmän aikaa. Työntekijät ovat lähteneet. Muutama vuosi meni, ehkä vuosikymmen, että heitä löytyi vielä, he halusivat vielä tulla ja tehdä työtä, maailman tärkeintä työtä. Sitten he eivät enää jaksaneet, eivätkä osanneet, koska suurin osa heistä ei ollut saanut varhaiskasvatukseen mitään oppia. Osa heistä ei puhunut lasten kanssa mitään yhteistä kieltä. Lakia muutettiin. Varhaiskasvatusta ei enää järjestetä, oppiminen alkaa perusopetuksessa, missä sielläkään ei muuten ole kauhean hyvä tilanne.
Missä lapset sitten ovat? No, ei heitäkään enää ole kovin paljon. Ja jos on, he ovat kotona, ehkä vanhempien mukana työssä, ehkä isompien sisarusten kaitsemana iltaisin, kun vanhemmat ovat töissä. En tiedä, ehkä heidät on koottu niille paikkakunnille, missä työtä on, minne vanhempien on mentävä. Työtäkään ei enää ole kovin paljon, koska syntyvyyden vähenemisen vuoksi ei ole kannattavaa rakentaa, investoida, luoda tai tutkia. Tai sitten lapset ovat yksin, tai ei yksin, mutta YouTuben kavereiden kanssa tai pelaten, sillä internet toimii. Ehkä siellä vielä on hyödyllisiä oppimispelejä.
Missä vaiheessa meidän olisi pitänyt huomata, että olemme menossa tähän suuntaan? Missä vaiheessa meidän olisi pitänyt valtakunnan ylintä hallintoa myöten ja kuntien ylintä johtoa myöten tarkastella sitä, mikä meitä mahdollisesti odottaa, jos emme suunnittele miten toteutamme varhaiskasvatuksen ilman henkilöstöä. Tai meidän ehkä olisi pitänyt suunnitella, miten toteutamme varhaiskasvatusta henkilöstöllä, joka olisi mielellään maailman tärkeimmässä työssä. Joka tulisi innokkaana, iloisena tai vaikka vähemmän iloisena kannattelemaan lapsia niissä taidoissa, joita he harjoittelevat ja joita he tarvitsevat.
Vai oliko niin, että ajattelimme, että lasten määrä vähenee? Emme tarvitse uusia tiloja, tarpeeksi tiloja palveluksi kaikille perheille ja myös, jotta vanhemmat pääsevät olemaan yhteiskunnan tukipilareita, niin kuin perheet ovat. Perusyksikkö, jota kannattaisi tukea ja auttaa, että he voisivat hyvin.
Perusopetuksessa ovat ajat muuttuneet. Usein lapset saavat koulussa ensimmäisen kontaktin ikätovereihin, sosiaalisten taitojen harjoitteleminen seitsemänvuotiaasta alkaen vie aikaa. Tunteita näytetään, laajoja liikkeitä käytetään, ennen kuin edes A:ta on ehditty alkaa tekemään tutuksi. Tai osalle se on tuttu niistä oppimispeleistä.
Oikeassahan osa päättäjistä oli siinä, että ei tilojakaan tarvita, koska ne jäävät tyhjilleen. No, niin jäivät.
Palaan portille. Käännyn. Katson vielä kerran ja mielessä on monenlaisia ajatuksia siitä, mitä kaikkea on näinä vuosikymmeninä varhaiskasvatuksessa kohdalleni sattunut. Olen siitä työstä, mitä kanssakulkijoiden kanssa olemme tehneet, todella onnellinen, iloinen ja ylpeä. Ja toivon, ettei olisi vain annettu olla.
Kirjoittanut: Tarja Kanninen
Lähteet:
Maailman tärkein työ, vol.fi
Tilastokeskus, väestöennuste, stat.fi
yle.fi: Suomessa syntyi vähemmän lapsia kuin koskaan tilastointihistorian aikana (27.7.23)
Varhaiskasvatuksen opettajan koulutusohjelmien hakijamäärät 2023, valmennuskeskus.fi