Päiväkodissa yleensä kaikki toimii ja elo soljuu vilkkaasti ja vauhdikkaasti. Lasten turvallisuus ja toiminta on turvattua ja henkilöstömitoitus on kunnossa. Puitteet toiminnalle mahdollistavat monipuolisen toiminnan ja tekemisen. Kuitenkin on päiviä, kun esihenkilön niskatukka nousee pystyyn ja päässä surisee, kun sovitut asiat eivät toteudu. Missä vika? Esihenkilön pään sisälläkö? Tässä blogissa pohdimme päiväkodin yhtä arjen haastetta esimiehen näkökulmasta.
Palavereissa puhutaan toistuvasti samoista asioista, jotka tulisi arjessa huomioida. Meitä hämmästyttää ja ihmetyttää kerta toisensa jälkeen, kun puhutuista ja sovituista asioista ei pidetä kiinni. Kysyttäessä löytyy kyllä kommentteja, että asiat on tehty juuri niin kuin on sovittu ja puhuttu tai löytyy vähintäänkin kootut selitykset, miksi ei ole toimittu kuten on sovittu? Välillä mietimme, onko työn fokus unohtunut. Onko tärkeämpää touhuta lasten kanssa vai jutella mukavia työkaverin kanssa?
Blogin tarkoituksena ei ole unohtaa kuitenkaan ammatillisen keskustelun tarvetta, jota työ vaatii. Työyhteisö tarvitsee sosiaalista kanssakäymistä. Sillä on vain oltava oma aikansa ja paikkansa.
Oletko kohdannut tämän näkymän kun katsot ikkunasta ulos? Mikä pielessä?
Se tunne, kun katsot työhuoneesi ikkunasta ulos… Lapset leikkivät keskenään, hoitajat rupattelevat kahdestaan selin lapsiin ja valvonta unohtuu. Lapset juoksentelevat ja touhuavat itsenäisesti ja ilman valvontaa. Lapset varmasti nauttivat tilanteesta, kun kukaan aikuinen ei ole komentamassa. Seisotaan paikoillaan kuin lipputangot. Toteutuuko tässä laadukkaasti ulkopedagogiikka?
Varhaista aikaa-blogissa kerrotaan, että Keijo Tahkokallio on määritellyt lipputankopedagogiikan niin, että kasvattajat muistuttavat päiväkodin pihalla lipputankoja ja lapset hyörivät keskenään maan tasossa. Kasvattajalla on passiivinen rooli. Marjatta Kalliala määrittelee, että kasvattajat puuttuvat lasten leikkiin vain, jos sattuu jotain. Ulkoilu on monesti vapaata leikkiä. Ulkopedagogiikka on kasvattajasta kiinni ja hänen tahtotilastaan. Se vaatii toimijuutta: haluan, pystyn, teen. Tutkimuksessa on todettu, että vapaan ulkoleikin aikana päiväkodin kasvattajat eivät ota aktiivista roolia lasten toiminnan muokkaamisessa (Reunamo ja Pölkki, 2014).
Me olemme ”ristineet” tämän kaveri tarve -syndroomaksi. Sosiaalisen tyhjiön täyttäminen on osa arkea. On niin kiva rupatella työkaverin kanssa ja käydä läpi viimeisimmät kylän juorut. Lasten tarvitsema huomio jää toissijaiseksi ja he tulevat huomioiduksi vasta sitten, kun jotain sattuu. Sama näkyy joskus pienryhmätoiminnassa. Mielekkäämpää on harrastaa kahdestaan jutustelua toisen aikuisen kanssa samassa tilassa kuin vetää lapsille pienryhmätoimintaa eri tiloissa.
Olemme pohtineet, mitä asialle voisi tehdä. Epäkohdat haastavat esimiestä. Asioista on puhuttu tiimeissä, keskusteltu henkilöstöpalavereissa, juteltu asianomaisen kanssa henkilökohtaisesti ja huomioitu toiminnansuunnittelussa sekä pienryhmiin jakamisessa. Mitä vielä voi yrittää näiden lisäksi? Vai onko peli menetetty? Onko esihenkilön rooli olla kuin teletappi, joka toistaa asiat uudestaan, uudestaan ja uudestaan…
Blogitekstin kirjoittajina kaksi teletappia
Lähde:
Reunamo, J. & Pölkki, T. 2014. Lasten vapaa ja ohjattu ulkotoiminta. Teoksessa: J. Reunamo (toim.) Varhaiskasvatuksen kehittäminen Kehitystehtäviä ja ratkaisumalleja. Jyväskylä: PS-kustannus, 120- 143.
Varhaista aikaa- Varhaiskasvatuksen aikaa: Lipputankopedagogiikasta ulkopedagogiikkaan. 7.4.2018. http://varhaista-aikaa.blogspot.com/2018/04/lipputankopedagogiikasta_7.html (viitattu 16.6.2023)